Oon irakilaissuomalainen! Eiku suomalaisirakilainen! Eiku wait, what?

Moi! Mun piti tällä kertaa avautua vähän mun taustasta ja tästä kaksi kulttuurisuus asiasta, tuoda ehkä jotain näkökulmia joita kaikki eivät tule ajatelleeksi. Itse olen siis 5-vuotiaasta asti asunut Suomessa ja tästä johtuen, välillä on vaikea itsekkin päättää mihin kuuluu ja mihin ei. Mitä oikeasti ajattelee joistakin asioista ja mitkä ovat yhteiskunnan tai kulttuurin sanelemia. Mitä asioita tekee koska haluaa ja mitä asioita tekee koska kaikki muutki tekevät tai koska se kuuluu paikalliseen kulttuuriin. Jos olisitte mun teini-iässä päässeet mun pään sisälle, niin hohhoijjaa :D. Se on kyllä sellaista aikaa johon en ikinä halua palata. Me kaikki tiedetään miten hukassa teininä ollaan muutenkin, lisää siihen omat vanhemmat ja veli jotka yrittävät kynsin hampain pitää sua omassa kulttuurissa ja omissa tavoissa. Samalla kävin koulua suomalaisten nuorten kanssa jotka bilettivät ja seurustelivat ja olivat paljon itseäni vapaampia. Tietysti inhosin olla erilainen ja teini kun olin, protestoin ja mietin "miksi mun vanhemmat vihaa mua" yms. muita lapsellisia juttuja. Onneksi nyt aikuisena tiedän ja ymmärrän miksi he käyttäytyivät sillä tavalla, vaikkei se ihan paras tapa ollutkaan. Mitä muutakaan he osasivat tehdä? Kysyn välillä mun suomalaisilta kavereilta näin; "miltä susta tuntuis jos muuttaisit perheesi kanssa kulttuuriltaan täysin erilaiseen, sanotaan vaikka muslimi maahan, jonka uskonto ja kulttuuri olisivat mielestäsi väärät? Etkö suojelisi omia lapsiasi kaikin voimin siltä mikä ei ole mielestäsi oikein?". Näin se on ollut munkin vanhemmille. Ja jos nyt joku fiksu sanoo "miksi sitten tarvii tänne tulla jos ei hyväksy meidän kulttuuria" ja "maassa maan tavalla" yms. niin sanoisin että et varmaan ole koskaan rakastanut ketään niin paljon että olisit valmis tekemään heidän eteensä mitä vaan, muuttamaan sinne missä heillä on turvallista ja jossa he pysyvät elossa ja terveinä.

Välillä kun mulla menee huonosti, mietin millainen mun vanhempien elämä on oikeastaan ollut ja miten oikeasti hyvin mulla on asiat kun vertaa siihen. Mun vanhemmat ei kyllä ole paljon elämästään ikinä nauttineet tai oikeastaan heillä ei ole koskaan ollut edes "tavallista" tai helppoa. Mun ikäisenä he ovat asuneet äärimmäisen epävakaassa maassa, jota hallitsi diktatuuri ja jossa meitä kristittyjä vainottiin ja tapettiin. Naimisiin menemisen jälkeen mun äiti on asunut mun isän perheen kanssa, jossa hän samalla huolehtinut kolmesta lapsesta ja tehnyt ompelijana töitä, huolehtinut mun isoäidistä ja isän sisaruksista, ompellut heille vaatteita ja tehnyt kaikille ruokaa ja siivonnut. Hän on kertonut miten siihen ei edes oltu tyytyväisiä ja miten vaikeaa oli, varsinkin kun mun isä oli töissä tai armeijassa, eli poissa suurimmaksi osaksi aikaa. Moni euroopassa olisi jo laittanut pillit pussiin ja mennyt oman perheen luokse ja lähettänyt eropaperit postissa. Äiti kuitenkin sinnitteli ja tässä sitä ollaan onneksi yhtenä perheenä vieläkin. Sitten he joutuivat mun ollessa ihan vauva kokemaan sodan ja näkemään niin kamalia asioita, että vaikka mä olen ollut ihan pieni, kärsin niistä itse vieläkin. On hassua miten tietyt asiat jäävät talitajuntaan vaikkei niitä itse edes muista. Mun vanhemmat ovat kertoneet paljon sodassa tapahtuneista asioista ja ihmettelen aina miten he voivat olla kaiken näkemänsä jälkeen niin normaaleja ja tavallisia ihmisiä. Tietysti kaiken tuon jälkeen he halusivat kauas pois suojellakseen meitä kaikelta mikä voisi vahingoittaa tai riistää meiltä hengen. Mun sisko katosi kesken sodan kun juostiin kadulla pommisuojaan ja olis voinut kadota lopullisesti jollei olisi tuttava hänet löytänyt. Kai tällaisten tapahtumien jälkeen kuka vaan rakastava vanhempi on valmis tekemään mitä vain suojellakseen omia lapsiaan? Jopa jättämään kaiken tutun ja turvallisen, kaikki sukulaiset ja rakkaat ihmiset, omat sisarukset ja vanhemmat ja lähtemään toiseen maahan josta ei oikeastaan tiedä mitään. Toiseen maahan jonka kieltä ei osaa ja jonka kulttuuri on täysin vieras ja melkeinpä täysin päinvastainen kuin oma. Mä oon katsonut sivusta kun he ovat yrittäneet saada töitä, opiskella kieltä, käydä työharjoitteluissa joissa aina luvattiin työpaikka, mutta harjoittelun päätyttyä sitä ei koskaan annettu. Sitten kuuntelen näitä sankareita jotka sössöttää että "sossun rahoilla ne ulkomaalaiset elää kuin kuninkaat, miks niiden töitä tarttis tehdä". Mä en lapsena ikinä saanut edes irtokarkkia jollei se ollut alennuksessa, mitään ruokaa ei ostettu jollei sen hintaa oltu laskettu ensin. En voinut harrastaa mitään koska ei ollut varaa, ei käyty missään elokuvissa tai muualla koska siihen ei nyt todellakaan ollut varaa ja mun vanhemmat ei ikinä ostaneet itselleen mitään. Kaikki oli tarkkaan laskettu ja näin aikuisena en ymmärrä miten he ovat osanneet kasvattaa sellaisella rahalla kolme lasta. Mä en välillä saa omia rahojanikaan riittämään ja mä sentään käyn töissä ja mulla ei ole ketään muuta elätettävänä kuin itseni. En voi muuta sanoa kuin että ihailtavaa sinnikkyyttä ja outoa epäitsekkyyttä. Kyllä aikuisena mun kunnioitus heitä kohtaan on kasvanut aivan julmetusti, voin vaan ottaa heistä mallia. Tietysti välillä suututtaa kun heillä on vahvat mielipiteensä, mutta yleensä kun rauhoittuu ja miettii, ymmärtää ettei mitään mikä on painettu sun päähän 30-40 vuoden ajan, tulla tuosta noin vaan muuttamaan. Ymmärrys is the key to almoset everything.

Usein myös mietin meitä kaksikulttuurisia nuoria jotka tosiaan puhutaan sujuvasti kahta eri kieltä ja ollaan osa kahta täysin toisistaan eroavaa kulttuuria. Aloitetaan vaikka kysymällä, millä kielellä ajattelet? Oliko outo kysymys, ai mitenniin millä? Et oo tainnut koskaan sitä edes ajatella. Mä huomaan ajattelevani pääasiassa suomeksi, vaikka välillä yritän väkisin pakottaa itseni ajattelemaan omallakin kielellä, jottei se unohtuisi. Käytän suomea joka päivä, koko aika ja omaa äidinkieltäni hyvin vähän, varsinkin nyt kun mun koko perhe asuu eri maassa kuin minä. Välillä toivosin tosiaan kuuluvani vain yhteen maahan, yhteen kulttuuriin, yhteen uskontoon. Kuulen todella usein olevani "onnekas" ja minulla olevan harvinainen "rikkaus". Voin kuulemma ottaa molemmista kulttuureista ne hyvät asiat ja jättää huonot pois... kaunis ajatus, mutta ei todellinen. Todellisuudessa painit kahden maailman välillä, koitat pitää rakkaimmat tyytyväisinä ja kunnioittaa heitä, kun samalla yrität päättää missä menee sun omat rajat ja mitkä asiat teet koska haluat, ja mitkä asiat koska pitää. Onneksi itse olen tarpeeksi vahva pitämään pintani, enkä ole ikinä taipunut muiden tahtoon. Joidenkin mielestä se on väärin, joidenkin mielestä oikein. Mä olen päätynyt siihen että, niin kauan kuin mun omatunto pysyy puhtaana, teen mikä musta tuntuu oikealta. Onneksi mun omatunto pitää pääasiassa aika tiukkaa kuria ;)...

Eli rakkaat ystävät, kiteytän tämän vielä lyhyesti. Jos kaikki voisimme edes vähän avartaa näkemystämme ja opetella näkemään asiat toisten näkökulmasta, meillä kaikilla olisi paljon parempi olla. Ymmärrän miksi jotain harmittaa että "tänne meidän maahan tullaan ja tehdään sitä ja tätä", muakin suututtaa jos joku vaan istuu perseellään tekemättä mitään, mutta aina ei ole sitä vaihtoehtoa. Niinkun omassa perheessä olen nähnyt, joskus sitä työtä ei anneta vaikka kuinka sitä haluaisi. Kaikilla ei todellakaan ole samanlaiset lähtökohdat, me kaikki ollaan erilaisia, kaikille on oppiminen erilaista. Mun eno, toisin kuin mun vanhemmat, opiskeli uudestaan ja on nykyään suomessa töissä lääkärinä. Kaikki eivät pysty tällaiseen, eikä sitä voikkaan odottaa. Onneksi meidän perheessä koulu oli aina kaikkein tärkein ja meille kaikille lapsille saatiin hyvä ammatti. Musta on hassua ihmetellä "miksi tuo ulkomaalainen nuori ei saa mitään aikaseksi", kun miettii monta "normaalia" suomalaista nuorta olen nähnyt joka ei myöskään saa mitään aikaseksi koska ei vaan viitsi ja on liikaa bileitä ja pitää nähdä kavereita yms. Ehkei se ole niinkään minkä maalainen nuori vaan millainen nuori. Elikkä katse pois omasta navasta ja katse kauemmaksi kuin toisen tummasta tukasta ja ruskeasta iho,sta sieltä löytyy ihan samanlainen human being kuin sinäkin :). Nyt painun nukkumaan. Toivottavasti tästä oli edes jollekkin jotain uutta näkemystä tähänkin asiaan. Öitä :)!

Not the colour, but the person <3.